Ensihetkien usvaisen harhan väistyttyä

[raccoon]

// Mirim + Brella, muut tyrkätään alas kallionkielekkeeltä (: Aloituksesta tuli pitkänlainen, ei paineita. //

Aamun ensihetkien usvaisen harhan väistyttyä päivä saattoi virallisesti alkaa. Hypatian päivä - tai yö, miten vain - alkoi kuitenkin olla siinä vaiheessa jo ohitse. Tai niin Hypatia olisi toivonut. Se oli herännyt edellisenä päivänä vasta, kun keväisestä, suloisen lämpimästä auringosta oli jäljellä enää oranssi nauha taivaanrannassa ja raatanut koko yön - peloissaan, vihaisena ja säikkynä. Jokainen, joka on joskus pelännyt ja yrittänyt keskittyä johonkin muuhun kuin pelkoonsa tietää, kuinka hankalaa se on. Mikä siellä risahti? Ei mikään, ei toki, jatka vain... Mikä tuo oli? Siihen tapaan Hypatian yö oli kulunut. Se oli napannut pari jänistä ja häpeäkseen päästäisen. Jänikset se oli syönyt ja heittänyt päästäisellä ohi lentänyttä pöllöä.

Siltikään Hypatia ei ollut vielä väsynyt. Miksi, oi miksi? Hypatia ei ollut varma, millaista sen elämä oli ennen ollut - sen seikan se oli hyväksynyt syvällisen itsetutkiskelun seurauksena - mutta se oli melko varma, että ennen se olisi ollut ainakin joissain määrin tyytyväinen saadessaan nukkua rauhassa. Nyt sitä ei kuitenkaan väsyttänyt. Ei se toisalta halunnut myöskään uudestaan metsästämään. No, olihan sillä hieman nälkä, mutta ei niin kova, että sen takia olisi kannattanut riskeerata loputkin mielenterveytensä rippeet. Niinpä Hypatia makasi pienen luolansa - kotinsa - kallion itään antavassa suuaukossa ja katseli hitaasti valkenevaa taivaanrantaa sekä maisemia. Niistä se ei ollut vieläkään saada kyllikseen. Hypatia oli melko varma, ettei ollut ennen kiinnittänyt kovinkaan paljoa luonnon ihmeellisyyksiin, mutta nyt se uskoi silmiensä auenneen. Kuinka kauniista lumi kimaltelikaan auringon ensisäteissä, miten upeasti usva väistyi sen tieltä, kuinka pieni Hypatia itse olikaan kaiken sen rinnalla...

Hypatia hätkähti ja kiukustui sitten. Se oli melkein nukahtanut, melkein. Mutta sitten tuo pieni kirottu kivivyöry oli herättänyt sen. Pienemmät ja suuremmat kivet jakautuivat kahtia ja rymistelivät alas molemmin puolin luolan suuaukkoa. Hypatia tiesi jo, että se oli yleisessä mittakaavassa varsin pieni vyörymä. Se heilutteli korviaan yrittäen kuulla jotain muutakin kuin rinteessä pomppivien kivien kolinan. Liikkuiko siellä joku? Ei, eihän toki... Pitäisikö silti käydä tarkistamassa?

[mirim]

//Juu rauhallisenpuoleinenpeli käy minunkin puolestani, hyvä tutustua hahmoon rauhassa Ja joo katotaa mitä tuo peli tullessaan ja jatketaan sen mukaan, eikös? 8)//

Jälleen kerran, aamun vasta sarastaessa, oli Brella lähtenyt aamumetsästykselle. Mitään suurta ei ollut naaraan suunnitelmissa tänään, muutama kettu tai mäyrä. Niskan yli oli sidottu nahkaiset, kotikutoiset remmit, joilla Brella kantaisi saaliinsa mukanaan takaisin laumansa luo. Saaren keskellä, Kiljuvan kotkan kallion lähettyvillä, oli hyvät metsästysalueet. Nuorella aarnikotkalla oli turvalliset olot kallion juurella, sillä tämä oli vielä toistaiseksi naaraan lauman hallussa. Tällä kertaa ei tarvitse vahtia vielä theóderlaistenkin varalta selkämystä. Kyyneljärvi ja ravinteikkaat lehtimetsät houkuttelivat paljon riistaa paikalle, joten Brellan tarkat, siniset silmät tiirasivat maahan.

Brellan silmäkulmassa välkähti, naaras oli varma, että Kiljuvan kotkan kallion reunaa myöten loikki hopeakettu. Brella sulki siivet kylkiään vasten ja syöksyi kallion seinämän viertä alas. Nuorukainen oli nähnyt oikein, eikä hopeakettu ei edes kerennyt kiljaista, kun Brellan etujalat katkaisivat otuksen niskan. Sinisiipi kapusi osittain loikkien, osittain kiiveten ylös pienelle kielekkeelle ja istahti siihen. Brella ei ehtinyt solmia ketun jalkoja remmeihinsä, kun pieni kivivyöry ropisi maahan. Naaras nappasi saaliinsa suuhun ja lähti jälleen kiipeämän kallion seiniä pitkin, tällä kertaa alas. Uuttera metsästäjä ei halunnut jättää pienintäkään mahdollisuutta käyttämättä, olisihan jokin pöhkö maamyyrä saattanut jäädä vyöryn alle ja menettää henkensä, ja eikö siitä vain saisikin aamupalaa. Terävät kynnet etsivät kolot kallion rinteestä, kuin vuorikiipeilijän käyttämät kiilat ja piikit. Brella kurkisti matkan varrella jokaiseen luolaan huvin vuoksi ja säikähti pahanpäiväisesti, kun yhdessä niistä sitä vastaan tuijotti valkea aarnikotka. Naaras törmäsi harvoin aamuretkillään toisiin kotkiin ja vielä harvemmin se tapasi niitä Kiljuvan kotkan kalliolla.
"Ah... Öäh, ku-", naaras takelteli hämmästyksissään. Pää alaspäin oli hankala puhua ja vieläpä ketun ruumis nokassa, joten Brella kiepsautti itsensä ympäri ja kurkki luolan suuaukolta valkeaa aarnikotkaa.
"Anteeksi häiriöni", Brella pahoitteli. "Oletko... Oletko ihan kunnossa? Äh, anteeksi en saisi tungetella. Nimeni on Brella, miksi sinua kutsutaan?" Pakovalmiina nuori naaras roikkui luolan suulla, hopeakettu nokkansa edessä luolan kylmällä lattialla.

Naaralle ei tullut mieleenkään lähteä tämän kotkan luota, sillä Brella ei arvellut yhdenkään täysjärkisen kotkan harhailevan Kiljuvan kotkan kallion luolissa. Eikä nuorukainen voisi jättää hukassa olevaa toveria saati niin sanottua vihollista ilman huonon omantunnon tuskia. Niinpä Brella odotti vaiti toisen avaavan nokkansa.

[raccoon]

// Juurikin näin (; //

Jos Brella oli säikähtynyt Hypatiaa, niin Hypatian sydän oli sanoa sopimuksensa irti silkasta paniikista. Kun sen tylsistyneinä jotakin kiinnekohtaa maisemasta etsivien silmien eteen poksahti kuin taiottuna vaaleanharmaa nuorikko. Hypatia hätkähti silminnähden ja hilautui jopa pari hätääntyneen väsynyttä askelta kauemmas, mikä oli varmasti varsin mielenkiintoisen näköistä ottaen huomioon, että Hypatia makasi edelleen mahallaan. Tiivistetysti Hypatia oli enemmän kuin tyytyväinen naaraan alkaessa puhumaan, vaikka se sekoittikin sen väsymyksestä hidasta pääkoppaa. Lisäksi tuo hopeakettu naaraan nokassa... Nam.

"Mm... Hmm? Minä? Kyllä... Ei tässä mitään hätää...", Hypatia sai mutistuksi. Nyt siihen oli iskenyt jo odotettu pelko. Tunkeilijan nimi oli Brella, mutta se ei antanut vastausta yhteenkään Hypatian päässä risteileviin kysymyksiin, jotka odottivat hyödyllisempää vastausta kuin lyhyen kirjainyhdistelmän.
"Minä olen -" Hypatia pysähtyi hetkeksi. Voisiko se kertoa oman nimensä? Ei, ei missään nimessä. "- Rein." Helpotuksen huokaus. Rein oli helppo nimi muistaakin. "Anteeksi tökeröyteni, säikäytit minut", Hypatia sanoi ja sai jopa naurahdettua, vaikka ääni kuulosti ainakin sen omiin korviin edelleen säikähtäneeltä.
"Tule ihmeessä peremmälle, täällä riittää tilaa. Oletko yksin?" Hypatia kysyi ja kurkkasi naaraan selän taakse. Kutsu sisälle oli lähinnä kohteliaisuus, jonka putkahduksesta Hypatia oli itsekin yllättynyt. Ja kuinka luontevalta se kuulostikaan! Sen vaikutus ulottui myös hatarasti esitettyyn kysymykseen, joka olisi muuten saattanut kuulostaa kovinkin epäileväiseltä kuten se oikeasti olikin.

Hypatia ei ollut aivan varma, mikä olisi tässä tilanteessa pahinta, mitä saattaisi tapahtua. Kenties se, että tämä Brella-tyttönen olisi etsimässä nimenomaan häntä tai tunnistaisi hänet. Sen takia se varmaan oli alunperin päättänytkin piiloutua: se ei halunnut itseään tunnistettavan ainakaan ennen kuin tunnistaisi itse itsensä. Ikävä kyllä Hypatian muisti oli edelleen samassa tilassa kuin sen herättyäkin, siipi murtuneena ainakin yhdestä kohtaa ja pää veressä. Nyt Hypatia siis ainakin omasta mielestään täysin oikeutetusti väisti melkein kiinni luolan seinämään, vaikka Brella olisi muutenkin mahtunut ohitse tilavaan luolaan, johon itseensä olisi mahtunut nukkumaan siivet levitettyinä ainakin viisi täysikokoista kotkaa ja niiden ei olisi siltikään tarvinnut olla sillit purkissa. Korkeuttakin luolalla oli siinä määrin, että Brella olisi voinut myös harkita seisovan Hypatian ylitse kiipeämistä, eikä olisi siltikään kolauttanut päätään karkeaan kattoon.

[mirim]

Brellan helpotukseksi ei tämä kirjava naaras ollut vihamielinen. Nuorukainen huomasi toisen hapuilevan nimensä kohdalla, mutta totesi sitten olevansa Rein. Nimi ei sanonut Brellalle mitään, eikä tämä muistanut ainakaan vielä nähneensä ennen Reiniä. 'Voisikohan hän olla theóderlainen? No eipä sen niin väliä onko hän vaikkapa Saturnukselta vai Gerbérokselta.' Brella tuumasi ja kiipesi toisen kehotuksesta syvemmälle tilavaan luolaan. Vaikkakin naaraan takajalat olivat vahvat, oli silti rankkaa roikkua kallionseinällä etujalkojen varassa.
"Ah, lentelen yleensä yksikseni, lähinnä metsästämässä", Brella selitti Reinin kysyessä, oliko naaraalla seuraa mukanaan. Harmaanruskea nappasi hopeakettunsa mennessään. Kevättuuli luolan ulkopuolella toi mukanaan aikaisen rastaan laulua ja osa raikkaasta ilmasta löysi tiensä luolaankin.

Brella seurasi vaivihkaa Reinin liikkeitä ja ulkonäköä tämän siirtyessä luolan seinustalle. Siniset silmät huomasivat verisen tahran naaraan päässä. 'Mitä ihmettä? Onko hän ollut tappelussa?' Erilaiset vaihtoehdot kaikuivat Brellan päässä, jättäen naaraan kasvoille jonkinsortin järkyttyneen ilmeen.
"Aeh...", Brella ähisi. "Ajattelin itse syödä ketun, mutta haluaisitko sinä sen?" Brella kysyi ja heitti ketun naaraiden väliin.
"Voin metsästää kotimatkallani lisää riistaa", sinisiipi totesi, ikään kuin se olisi helpottanut Reiniä syömään kettu hyvillä mielin. Brella asettui istumaan Reinin eteen, kuitenkin sen verran sivuun, ettei toinen tuntisi oloaan nurkkaan ajetuksi.

[raccoon]

// Piti eilen vastata mutta kone simahti -> teksti katosi. Uusi yritys, lyhyemmän tekstin kera :D //

Hypatia oli mielissään kuullessaan, että naaras oli kuin olikin yksin liikkeellä ja ehti se jopa helpottuakin hivenen saadessaan itsensä vakuuttuneeksi siitä, ettei Brella toden totta epäillyt mitään. Vielä hetkeen ainakaan. Sitten naaraan kasvoille pamahti kuin tyhjästä perin järkyttynyt ilme ja Hypatia onnistui vain vaivoin pitäytymään paikallaan. Oliko Brella tunnistanut sen? Hihkaisisiko se kohta jotain tyyliin 'heei, sinä olet se murhaaja' tai 'kiinni jäit'? Ainakin tällä hetkellä tunkeilija päästi jonkinlaisen hämmentyneen äännähdyksen, heitti suustaan roikkuneen hopeaketun luolan muhkuraiselle lattialle ja... tarjosi sitä Hypatialle? Mitä ihmettä?

"S-s-se olisi hienoa", Hypatia sanoi ja vihasi itseään äänensä värisemisen takia. "Kiitos." Naaras hymyili hieman ja asettui myös jälleen maahan, säilyttäen kohteliaan ja ennen kaikkea turvallisen etäisyyden Brellaan. Se pyöräytti hopeaketun itseensä päin ja oli positiivisesti yllättynyt tuntiessaan ketun nopeasti haihtuvan lämmön rippeet jalkansa alla. Naminami, tuorettakin tuoreempaa. Hypatia nappasi nokallaan kiinni toisesta takajalasta ja riisti sen nopeasti ja siististi irti muusta ruumiista ja puraisi sievän, pienen palan, vaikka olisi paljon mieluummin nielaissut koko jalan kerralla luineen päivineen nälkäänsä.
"Ota itsellesikin", Hypatia kehotti nielaistuaan ja tuuppasi loppu ketun lähemmäs Brellaa ja haukkasi taas välissä. Liha oli todentotta oikein maukasta. "Mistä olet tulossa?" Hypatia kysyi viritellen keskustelua varovasti.

[mirim]

//Joo ei haittaa yhtään ettet eilen voinu vastaa Piti raahautua kokeeseen lukemaan, nii en ois vastaamaankaan kerenny //

Brella oli huomaavinaan Reinin kasvoille kohosi säikähtänyt ilme. Nuoremman tarjotessa kettua, muuttui ilme kummastuneeksi. Brella ei tajunnut laisinkaan naaraan käyttäytymistä, vaikka kuinka yritti. Rein pisteli ketun takajalan poskeensa ja kehotti Brellaakin syömään. Sinisiipi tarttui tilaisuuteen ja riuhtaisi toisen takajalan irti. Liha oli vielä lämmintä ja katosi naaraan suuhun varsin nopeasti. Hopeainen ketun raato lojui säälittävänä naaraiden välissä.

"En tiedä, kannattaisiko minun kertoa kummasta laumasta olen", Brella aloitti epäselvän vastauksena Reinin kysymykseen. "muttet vaikuta kovin vihamieliseltä. Synnyin Gerbérokseen, mutta pidän tätä laumojen välistä touhua hiukan hölmönä. Tarkemmin sanottuna, olen tulossa Halkaisijalta. Taidan olla sellainen seikkailijaluonne, tai jotakin", naaras lopetti turhan löpinänsä pieneen naurahdukseen. Se laskeutui vatsalleen, laskosti siipensä selkänsä päälle ja nappasi metsästämänsä ketun kyljestä palasen.
"Entä mikä sinut on tuonut tänne?" naaras kysäisi ennen kuin nakkasi lihaköntin suuhunsa. Brellaa ei jostain syystä todellakaan jännittänyt kertoa Reinille olevansa gerbéroslainen. Kenties lähestyvällä keväällä oli jotain tekemistä asian kanssa.
"Mitä mieltä olet muuten saaren tilasta?" Brella kysyi laiskasti. Naaras repäisi ketun hännän irti ja alkoi letittää pehmeitä häntäkarvoja aikansa kuluksi. Täysin tajuamattaan Brella nautti juttuseurasta, vaikkakin ilmapiiri oli ajoittain vaivaantunut eikä puhetoverista saanut selvää.

[raccoon]

Jokin liikahti Hypatian mielessä. Ei, ei mielessä, vaan muistissa. Gerbéros... Kyllä, siinä oli jotain tuttua, vaikkei Hypatia osannutkaan sanoa, missä tuttuuden lähde oli. Naaras teki nopean yhteenvedon päässään. Tämä Brella oli siis Gerbéros-nimisestä laumasta. Laumoja tuntuisi olevan kaksi ja niillä oli epäilemättä jotain kärhämää. Brella taisi myös jollain tasolla luottaa Hypatiaan, tai ei ainakaan uskonut siitä olevan itselleen vastusta taistelussa. Hypatia pisti omasta mielestään turhankin kärkkäästi merkille Brellaan uuden lihakaappauksen ja nappasi itselleen sulavasti kunnon klöntin kyljestä ja söi siitä puolet ennen kuin vastasi.

"Sanotaan nyt, että se on aika pitkä tarina", Hypatia sanoi ja kallisti päätään miettien hetken, kuinka paljon voisi paljastaa turvallisesti, kun ei itsekään tiennyt varmasti mitä paljastettavaa sillä olisi. "Olen kuitenkin tällä hetkellä laumaton." Hypatia nakkasi toisen puolikkaan suuhunsa pureskeltavaksi ja tarkkaili Brellan reaktiota. Oliko sen tuulesta temmattu väite täysin ennenkuulumaton vai nielisikö Brella sen yhtä sutjakkaasti kuin tuon hopeaketun?
"Kaiken kaikkiaan en ole kovinkaan perehtynyt saaren tilaan, niin kuin sinä sitä nimität, joten sano ihmeessä oma mielipiteesi, niin ainakin yritän kommentoida jotenkin", Hypatia kehotti ja rukoili mielessään saavansa jotain tiedonmuruja, joita voisi myöhemmin yksinollessaan pyöritellä, pohdiskella ja sisäistää.

[mirim]

Brella ei ollut varma, mutta ainakin oli huomaavinaan valkean Reinin käytöksessä muutoksen. Naaras oli ryhtynyt puolustelevammaksi ja sutjakammaksi. Reinin laumattomuus kuitenkin helpotti Brellaa. 'Hän ei varmaan halua, että alan suostutellen pakottaa häntä Gerbérokseen. Kyllä, siitä hänen mielenmuutoksensa johtuu.' naaras päätteli päätään nyökytellen.
"No tuota", Brella aloitti häkeltyneenä. Reinin halu kuulla naaraan mielipide oli kovin imarteleva ja samalla se asetti nuorukaiselle pieniä paineita.
"Minusta voisimme vain jättää esi-isiemme riidat taaksemme ja elää sulassa sovussa näin. Toiveajatteluahan se on. Eihän missään mahdollisuudessa kumpikin lauma hautaisi sotakirvestä noin vain, ainakaan yhdessä sukupolvessa. Rauhahan on kaikille parempi ratkaisu, eikö? Muuten, eikö sinua pelota olla täällä näissä olosuhteissa? Joku sotaisa gerbéroslainenhan saattaa luulla sinua theóderlaiseksi ja surmata kuuntelematta selityksiäsi. Katsos nyt, taas kerran, ruumiita ja ruumiita, turhaa sotaa eikä järkipuheita!" Brella oli innostunut kantansa jakamisesta. "Toisaalta, jos sota yllättää, niin en osaa sanoa lähdenkö taistelemaan lauman puolesta vai en. Toivottavasti mitään sotaa ei syttyisi, toiveajattelua jälleen. Ehkä olen sittenkin ajattelijatyyppiä."

[raccoon]

Hypatia oli positiivisesti yllättynyt huomatessaan Brellankin rentoutuvan nopeasti ja pääsevän puhumisen makuun. Kaiken lisäksi Hypatia oletti saaneensa selville toisen lauman nimen: Theóder. Mikä déjà vu!
"Niin, idylliseltähän tuo kuulostaisi. Mutta olen melko varma, ettei meitä ole luotu elämään sovussa. Aina löytyy jotain mistä tapella, oli se sitten tällaista ikivanhaa kaunaa tai ihan vain vaikka tuikitavallinen kärhämä jostain vanhasta ruhosta." Hypatia puhui niin hiljaa, ettei ollut itsekään täysin varma oliko sanonut itse nuo syvälliset sanat. Se kallisti hetkeksi päätään ja katsoi ulos luolasta. Linnut virittelivät lauluääntään ja valmistautuivat epäilemättä koko päivän kestävään laulukonserttoon. Hypatia hätkähti omista mietteistään, joita se ei olisi osannut kuollakseenkaan pukea sanoiksi enää sen jälkeen, kun se oli päästänyt ne karkuun. Se kääntyi ensimmäistä kertaa katsomaan kunnolla Brellaa. Kyllä, naaraan oli pakko olla jopa nuorempi kuin se, vaikka kokoa ja lihasmassaa sillä olikin enemmän.

"Nuo ovat luullakseni ikuisuuskysymyksiä, enkä minä tiedä niihin vastausta luultavasti sen paremmin kuin sinäkään. Helpompiin kysymyksiisi voin sentään tarjota vastauksen. Ei, en minä pelkää. Olen aika varmasti sitä mieltä, että jos minun on määrä kuolla, minä kuolen. Mutta sitä odotellessa..." Hypatia nousi seisomaan ja venytteli. Sitä itseasiassa hieman nolottikin: miksi sen pitikin ruveta tyrkyttämään syvällisyyksiään ventovieraalle kuin parhaassakin näytelmässä?
"Mitä sanoisit jos auttaisin sinua metsästämään edes jotain? Etten jäisi kiitollisuudenvelkaan?" Hypatia kysyi varovaisesti. Se lähtisi mielellään Brellan kanssa, mutta haluaisiko toinen oikeasti sen mukaansa? Se ei halunnut olla riippakivi ja sen siipi ei vieläkään ollut täysin toipunut, vaikka se hyvin oli parantunutkin.

[mirim]

Brella kuunteli valkokirjavaa seuralaistaan tarkasti. Hän huomasi, että Rein oli samoilla linjoilla kuin hän, hiukan realistisempi Rein taisi olla, mutta aatteet olivat samat. Naaraiden tarinoidessa kettu oli kadonnut, eikä jäljellä ollut enää muuta kuin lihaton pää ja hiukan kaluttu luuranko.

Reinin ehdottaessa yhteistä metsästysretkeä, Brellan iloitsi vasta, kun oli ensin tuhahdellut mielessään. Moni piti nuorta naarasta automaattisesti huonona metsästäjänä, joten kun Rein totesi voivansa auttaa Brellaa metsästyksessä, naarasta alkoi ärsyttämään. 'Ei hän varmasti sitä sillä tavalla tarkoittanut, taitaa raukka olla muutenkin hiukan sekaisin. Sitä paitsi, yhdessä voimme saada suuremman saaliin!' Brella tuumasi ja hymyili sitten Reinille, joka oli nousuut seisomaan.
"Selvä, lähdetään metsälle", nuori naaras sanoi, nousi jaloilleen ja käännähti kohti luolan suuaukkoa. "Kuinka hyvin osaat metsästää?" Brella kysäisi ennen kuin loikkasi ulkoilmaan. Aurinko oli noussut jo riippumaan horisontin yläpuolelle ja häikäisi oranssilla valollaan sitä, joka katsoi sen suuntaan. Naaras hakkasi siivillään ilmaa pysyäkseen paikallaan, aarnikotkia ei oltu tehty paikallaan lentämistä varten.

//Nonni päätätkös sä mihin mennään, vai jäädään kalliolle metsästämähän? :>//

[raccoon]

// Öö... Pitäydytään suosiolla kalliolla jos sulle sopii :D //

Hypatia ei ollut aivan varma, mutta sille jäi silti hieman tympeä kuva Brellan suhtautumisesta. Se oli vaikuttanut hetken jopa... vihaiselta? Ei nyt sentään! Hypatialle epäluonteenmukaisesti se antoi asian olla. Brella hyppäsi rohkeasti ulos tuntemattomaan, kun Hypatia keinui hetken luolan suuaukolla.
"Toinen siipeni on vielä vähän heikkona, onnistuin murtamaan sen tuossa kuukausi takaperin. Kyllä minä silti kiinni jotain saan, jos en muuten niin vaanien", Hypatia naurahti ja toivoi, ettei Brella pitäisi sitä täysin toivottomana tapauksena. Olihan se sentään onnistunut pitämään itsensä hengissä koko kuunkierron, jonka se oli nyhjännyt luolassaan.

Päästäkseen irti epävarmoista mietteistään Hypatia hyppäsi reippaasti siivet levällään pois kallionkielekkeeltä ja lähti ensin hurjaan syöksyyn alaspäin ennen kuin parilla nopealla räpäyksellä kohosi jälleen ylös. Kuinka mukavalta kylmä kevätilma tuntuikaan sen haroessa sulkia! Hypatia kaarsi loivasti takaisin Brellan lähistölle ja tajusi, että sen lentonäytös oli saattanut vaikuttaa toisen mielestä jopa ylpeilevältä.
"Anteeksi riehumiseni", Hypatia hymyili väkisinkin. "Mökkihöperöyshän tässä iskee." Pelastaisiko leikinlasku sen kunnian? Toivottavasti. Hypatia silmäili ympärilleen nyt vakavana, eikä se todellakaan enää ihaillut maisemaa. Nyt se ei ollut harmiton turisti, joka tyytyi katselemaan maailmaa pesäkolostaan vaan nyt se oli ravintoketjun huippu, saalistaja.

[mirim]

//Joo ei lähetä maisemia vaihtamaan : D//

Rein vaikutti epäröivän luolan aukolla. Sitten Brella saikin kuulla vastauksen tällaiseen toimintaan, siiven murtaminen.
"Varmasti on ollut rankkaa pysytellä luolassa niin pitkään!" sinisiipi hämmästeli, kun Rein loikkasi kohti tuntematonta. Brella katseli hymyillen, kun valkea Rein leikitteli ilmassa. Kun hän viimein rauhoittui, Brella hymyili leikkisästi toiselle ja innostui itsekin hiukan leikkimään. Rusehtava naaras kiepsautti pienen voltin takaperin ja aloitti sitten keskittyneen ympäristön silmäilyn. Brella laskelmoi, ettei Reinin heikon siiven vuoksi voisi lähteä kovin kauas, mutta tämä ei naarasta haitannut.
"Kierrelläänkö hiukan kallion ympäri ja katsellaan mitä löytyy?" Brella ehdotti. Naaras otti ilmaa vahvojen siipiensä alle ja nousi hiukan ylemmäs. Varsinaista vastausta odottamatta Brella lähti hitaasti, tavallaan leijuen, eteenpäin. Koska varsinaista tuulta ei ollut, piti Brellan lyödä ilmaa siivillään suhteellisen usein. Kylmät puuskatkin vaikeuttivat lentämistä hiukan.

[raccoon]

Hypatia oli kaiken kaikkiaan tyytyväinen, kun Brella osoitti itsekin jonkinlaista kevytmielisyyttä ja se heläytti naurun naaraan heittäessä volttia, vaikka huvittunut hetki olikin melko pian ohi.
"Käy hyvin", Hypatia virnisti ja liiteli pienen etumatkan saaneen Brellan perään ja kirien sitten parilla nopealla räpäytyksellä sen rinnalle, pitäen kuitenkin turvavälin. Hypatia piti lentämisestä, jos ei muuten niin siksi, että se oli mukavaa vaihtelua sen jouduttua kokonaisen kuukauden liikkumaan jalkaisin. Lisäksi lentäminen oli Hypatialle varsin vaivatonta sen pitkien ja vahvojen siipien ansiosta, vaikka ainakin toistaiseksi sen liitelystä saattoi tarkkasilmäinen havaita pientä epävakautta, mikä johtui siipien eriparisuudesta. Hypatia pitikin huomionsa tiukasti siinä, että käytti molempia siipiään yhtä paljon, loukkaantunutta ehkä jopa enemmän jotta se vahvistuisi kunnolla.

Niin keskittynyt Hypatia olikin lentoharjoitteluunsa, että se oli unohtaa matkan todellisen tarkoituksen ja huomasi viisihenkisen metsäkaurislauman vain ohimennen liidellessään jälleen yhden mutkan takaa. Sitten sen vaistot terävöittivät sumean mielen. Ne ovat metsäkauriita eivätkä mitään pusikkoja! Ne voi syödä!
"Oi, katso Brella!" Hypatia suhisi hiljaa ja jäi viuhtomaan ilmaa hitaasti siivillään ja perääntyi hieman, että pysyisi varmasti piilossa tarpeeksi pitkään.

[mirim]

Brella vilkuili ympärilleen etsien jotain liikkuvaa. Naaraasta oli varsin kummallista saalistaa jonkun kanssa. Toisaalta kaksi aarnikotkaa näkisi helpommin kuin yhden, toisaalta oli turvallista ja hyödyllistä olla toisen kanssa. Brella kuuli Reinin supattavan jotain hiukan taaempana. Ilman, että Brella tajusi mitä Rein sanoi, sekin huomasi metsäkaurislauman alempana. Nyt savenharmaa naaras päätti metsästystoverin olevan hyvä asia. Nuorukainen seurasi Reinin esimerkkiä ja lensi taaemmas. Siniset silmät katselivat laumaa; sarvipäinen johtajauros, kolme naarasta, joista yhtä seurasi pienempi vasa, kuitenkin jo lähes vuoden ikäinen. Normaalisti tässä tilanteessa Brella olisi päättänyt napata vasan, mutta koska nyt saalistajia oli kaksi, arveli Brella heidän selviytyvän leikiten vaikka johtajauroksesta.
"Otetaan yksi naaras, eikö?" Brella kuiskasi Reinille, kuitenkaan irrottamatta katsettaan kauriista. Yksi naaraista lähti kiertämään vähän kauempaa. Oranssilla etujalallaan Brella osoitti sitä.
"Kävisikö tuo?" hän sanoi hiljaa.

//Nyt meikäläinen lähtee elokuviin, mutta illalla taas varmaan kerkeen vastailemahan //

[raccoon]

// Juu, ei hätiä mitiä (: //

Hypatian suupieliä nyki hymynkare ja kutkuttava, ihana mahaakouristava jännitys nosti sen niskakarvat lähes huomaamattomasti pystyyn. Monestakaan asiasta Hypatia ei ollut varma, eikä varsinkaan sellaisista jotka liittyivät sen identiteettiin, mutta nyt se nautti ja tiesi sen. Brellan seura ainoastaan paransi elämystä ja niinhän sitä sanottiin, että kaksin aina kaunihimpi! Brellan supistessa hiljaa Hypatian korvan juuressa sekään ei vaivautunut kääntämään katsettaan laumasta.
"Kyllä, kyllä. Kokeillaanko perinteistä väijytystä? Minä voin pelästyttää ne toiselta suunnalta ja sinä nappaat tuon yhden", Hypatia vilkaisi Brellaa nopeasti. Toki ne voisivat molemmat yksinkertaisesti hyökätä lauman kimppuun, mutta sellainen oli Hypatian makuun aivan liian sekasortoista.

Jos Hypatia ei olisi ollut niin metsästyksen ja peurojen lumoissa, se olisi saattanut huomata alhaalla notkossa ruokaa etsivien peurojen takana levittäytyvässä hämärässä kuusimetsässä tarkkailijan, joka oli jo huomannut ylärinteillä piileskelevän kaksikon. Hypatia oli nimittäin viimeisen kuukauden kehittänyt itselleen kuudennen aistin tai kenties vain herkistänyt jo olemassa olevaa vaistoaan, joka kertoi sille, milloin joku oli lähellä. Naaraan onnistuneen piileskelyn salaisuus olikin juuri siinä: kun sen sisäiset hälytyskellot pärähtivät soimaan, se oli jo matkalla piiloon. Tänään sen vaisto ei kuitenkaan ollut terävimmillään, se oli huomattavissa jo Brellan kohtaamisesta. Niinpä kaukana alhaalla kaksikkoa tiiraileva hevoskotka sai jatkaa puuhiaan rauhassa.