Maa jota kulutat on minulle pyhä

[wankku]

-Chryseis ja Velcia tänne!-

Aamu sarasti jo hiljalleen puiden lomasta, mutta musta aarnikotka ei ollut yötään unia nähden kuluttanut. Saavuttuaan sydänyönä takaisin lapsuutensa maisemiin ja rikkoutuneen perheensä kotiin, oli Berserk kovasti toivonut saavansa unta korkealla kolmen kuusen haaraan rakennetussa linnassaan, mutta niin ei vain ollut käynyt. Muistot olivat sumentaneet levolta terän ja tehneet hänestä liian levottoman joten koiras oli vain makoillut jo hiljalleen korjailua kaipaavassa pesässä ja antanut ajatustensa juosta tähtien seassa. Ehkä jossain vaiheessa hän oli kuin olikin vaipunut hetken horrokseen, sillä hetken Berserk oli ollut varma kuulleensa edesmenneen puolisonsa laulavan vierellään hiljaisia tuutulauluja heidän pienokaisilleen.
Nyt kuitenkin auringon ensimmäiset kirkkaat säteet rikkoivat viimeisetkin häilyvät ajatukset. Berserk kohottautui varovaisesti jaloilleen, levitti siipensä ja laskeutui kevyesti alas tuulen humistessa latvustossa. Musta arpinaama päätti pysytellä tänään kotosalla, sillä tuuli teki lentämisestä epämiellyttävän eikä häntä toisaalta edes kaivattukaan missään. Ei ollut uusia poikasia koulutettavaksi sotureiksi ja metsästää hänen täytyi tällä haavaa vain itselleen. Ruokaa ei tosin koiras nyt halajanut vaan vesi tuntui kuivaan kurkkuun paremmalta vaihtoehdolta. Berserk lähti astelemaan puiden lomassa kohti lähettyvillä olevaa puronuomaa jättäen puiden juurella harvaan lumihankeen kevyitä kynnenraapaisuja.

[Chryseis]

Aarnikotkanaaras oli nukkunut alkuyöstä monta tuntia ja hänen herätessään oli vielä pimeää. Tähdet loistivat kirkkaina lähes pilvettömältä kevättaivaalta ja ilmassa oli hennon usvan lisäksi myös napakkaa yöpakkasta. Velcia ryömi mahdollisimman matalana pois pensaasta jossa oli uniaan vedellyt. Pahimmat tuulenpuuskat olivat pysyneet kurissa kasvin oksien ansiosta ja lopun kaivatun lämmön takasi aarnikotkan omat sulat ja turkki. Etujalkojaan hän oli lämmittänyt tulellaan, jonka lämpö kulki hänellä veressä.

Velcia Tulenkajo aukaisi silmänsä ja katseli kaikessa rauhassa tähtiä. Naaras henkäisi sisuksiinsa syvän annoksen raikasta ilmaa ja hiljaisuutta.
Naaras vilkaisi vielä vuoria takanaan vain nähdäkseen niiden seisovan jyrkkinä paikoillaan. Luultavasti vielä lukuisia vuosituhansia.
Sen sijaan Tulenkajo ei pysyisi kauaa paikallaan. Naaras oli ollut kiertelemässä vuorilla etupäässä vuorikauriiden koukuttavan, herkullisen lihan takia, mutta myös voidakseen parhaiten katsella niitä, tunnustella niitä päivisin.
Naaras aukaisi siipensä äärimmilleen ja venytteli. Auringonnousuun olisi vielä aikaa, joten Velcia päätti ottaa siitä kaiken irti.
Kotkaolento nousi takajaloilleen ja ponnisti korkealle ilmaan. Lunta pöllysi kun naaras räpytteli siipiään pyrkiessään kauemmas maanpinnasta.
Talvinen tuuli kuitenkin otti pian kotkan kannettavakseen ja kuljetti tätä vakaasti syvemmälle Darwinin metsään. Ja kauemmas vuorista.
Darwinin metsä oli yksi niistä paikoista jota naaras eniten rakasti. Liekö sen syntytarinan takia tai ei, mutta joka tapauksessa metsässä Tulenkajon olo oli aina ollut niin rauhallinen.
Aarnikotka katsoi niin horisonttia kuin metsää allaan lennellessään vailla päämäärää. Aamun ensisäteet valtasivat tilaa itäisellä taivaalla ja Velcia katsoi parhaaksi etsiä laskeutumispaikan nyt kun vielä silmillään näki. Lähellä oli pieni puuton alue, johon mahtuisi laskeutumaan kun oikein taiteili.
Hissukseen naaras liihotti kyseisen alueen yläpuolelle, varoi siipien kärkien osumista puihin ja niiden oksiin. Pian Velcian takajalat osuivat lumiseen maahan ja pian niiden jälkeen etujalatkin. Siivet naaras laskosti huolellisesti kylkiään vasten.
Auringon valo näkyi jo metsästäkin käsin ja Velcia käänsi katseensa taivaalle hymyillen jokseenkin surkeasti.
Sitä mukaa kun aurinko nousi, aarnikotkanaaraan silmissä hämärtyi.
Pian kaikki pimeni jälleen ja maaperän ja metsän hajut, äänet, energiat ja aurat täyttivät Tulenkajon tajunnan.
Jossakin monien puiden takana oli jänis järsimässä paljasta oksaa, joten siihen suuntaan aarnokotka ei ainakaan lähtisi ettei säikyttäisi pientä metsäneläintä. Orava tarkkaili korkeuksistaan puusta, kuinka Velcia kääntyi vastakkaiseen suuntaan korvat valppaina ja silmät keskittyneesti kiinni.
Tulenkajo astui suuren juuren yli ja kuunteli jäisen puron solinaa, mitä hän myös käytti apunaan suunistuksessaan. Lennosta koitunut tuuli oli kuivattanut Velcian kurkkua tehokkaasti.
Aivan täydellinen aarnikotkan etäisyyden arviointi ei ollut, sillä hän huomasi puron vasta kun vahingossa astui siihen toisella jalallaan.
'Huh, kylmää!' Velcia rääkäisi päänsä sisällä, veti koipensa pois vedestä ja laski sen kiinteälle maale, joka sekin huokui kylmyyttään. Kauan tuo ei piinannut naarasta - Velcia hoputti lämmintä verta varpaisiinsa.

Tulenkajo kumartui juomaan muutaman kulauksen hyistä vettä ja se riitti, eihän naaraalla mikään suuremman luokan nestehukka ollut.
Juuri kun sokea istahti viettäessään tässä ehkä hetken tai pari, hän tunsikin jotain. Aluksi se oli lähestynyt metsästä, toiselta puolelta puroa, kuin aalloittain.
Tulija oli aarnikotka ja tämän aurassa oli niin voimakkaana valo, ettei tuon laumasta voinut erehtyä. Kaiken varalta Velcia kuitenkin nosti ahterinsa lumesta ja käänsi päänsä suuntaan josta oletti toisen tulevan. Silmiään Velcia piti auki vain siksi ettei toinen, jos edes kiinnittäisi naaraaseen huomiota, ihmettelisi suljettuja silmiä. Pupillista tosin ei näkynyt kuin harmahtava vivahde punaisen seassa. Sokea mikä sokea.

//Jurr ^3^ Vahingossa pääsi viesti vähän venähtämään x'D

[Chryseis]

///Annnteeeksi pusku ^^'
Odottelua olisin kyllä varmaan kestänyt pidempäänkin mutta tuli kamala kiusaus nyt pelata taas tällä ennen kuin laitan toista hahmoa kehiin.
Kiitoksia pelistä kuitenkin ^u^
*vetää Velcian hännästä pois*