Post by raccoon on Mar 26, 2011 22:24:38 GMT 7
// Wankku + Berserk, otsikolle ei naureskella kovin paljoa. //
Hypatialla oli nälkä, mutta se oli taas vaihteeksi niin keskittynyt pelkäämään ja varomaan, ettei ollut yksinkertaisesti kyennyt lähtemään luolastaan. Se oli - pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen - ollut jopa niin epätoivoinen ja turhautunut, että oli antanut itselleen luvan itkeä: kyyneliä ei kuitenkaan ollut tullut kovasta yrityksestä huolimatta, ja jäljelle jäi vain äärimasentunut olo. Hypatia ei olisi halunnut pelätä, mutta tunteet olivat tällä hetkellä järjen yläpuolella ja niin se siis pelkäsi.
Hypatian poikkeuksellisen matalaan mielialaan oli syynä niinkin yksinkertainen olio, kuin Brella, jonka se oli aamulla tavannut. Niin viaton ja ystävällinen olento kuin se oli ollutkin, oli Hypatia ollut tapaamisen jälkeen vieläkin herkemmässä tilassa, ehkä juuri Brellan hyvyyden ansiosta, joka muistutti sitä sen omasta kurjasta tilanteesta.
Nyt Hypatian sisuksia kuitenkin korvensi levottomuus, joka eväsi siltä kyvyn pysyä paikallaan. Hypatia oli tavalliseen tapaansa nukkunut päivän valoisimman ajan yli, oli sen uni ollut katkonaista ja huonolaatuista, juuri sellaista josta herättyään oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan mennessään. Ja nyt se oli hereillä. Tuskallisen hereillä. Pesäluolan ulkopuolella, kylmässä ja Hypatian hylkäämässä maailmassa alkoi hämärtää nopeasti. Aurinko värjäsi lännessä puiden latvat ja kaiken muunkin oranssiksi ja Hypatia tunsi kaiken omatekoisen itsesäälinsä läpikin hurjaa ihailua luonnon kauneutta kohtaan. Siitä Hypatia oli saanut nauttia jo pitkän aikaa, ja oppinut arvostamaan sitä uskoakseen kokonaan uudelle tavalla, vaikkei tietenkään voinut olla aivan varma. Se oli luonut liiton itsensä ja luonnon välille: luonto varoitti sitä uhkatekijöistä - kotkista ja kaikesta muustakin. Se myös antoi vinkkejä, kuten nyt. Pieni kivivyöry tuli ylempää vuorelta. Siinä ei itsessään ollut mitään kummallista: pieniä ja suurempiakin kivinoroja rapisteli alas vuorenrinnettä vähän väliä. Nyt ylhäältä kuului kuitenkin kivien ropinan lävitse hurjaa haromista, askelia.
Tarkalleen ottaen sorkkien kopinaa, Hypatia hymyili väkinäisesti itsekseen. Se hilautui vaivalloisesti, jäykkänä ylös luolansa perältä. Sykkyrällä makaaminen oli tietysti dramaattisen näköistä, mutta sen haittavaikutuksiin lukeutui tuskallinen jäykkyys ja pakollinen venyttely.
Kun Hypatia koki olevansa suurinpiirtein liikuntakykyinen, se joutui laittamaan lihaksensa heti koville noustessaan kurkistamaan luolan yläpuolelle. Palkinto oli kuitenkin nopeasti kuitattu: yksinäinen vuohihan se siinä patsasteli, vain sadan metrin päässä luolasta. Valkoinen, pörröinen karva oli epäilemättä hyvin kylmyydeltä suojaava, mutta sekään ei ilmeisesti riittänyt suojaamaan elikkoa yön kylmyydeltä.
Hypatia hymyili tuskaisesti hivuttautuessaan kokonaan luolan yläpuolelle kasautuneen lumivallin suojiin ja vaanimaan vuohta, joka liikuskeli kaikessa rauhassa mutta valppaana, ruohoa sieltä sun täältä sorkkineen kaapien. Vaikka vuohi näyttikin kömpelöltä ja huteralta olennolta, Hypatia oli saanut oppia kantapään kautta että se pääsisi silti uskomattoman nopeasti pakoon jos se saisi vihiä saalistajan läsnäolosta. Ja mikäpä Hypatian oli tässä vuohen lähestymistä odotellessa: ei sillä ollut kiirettä yhtään minnekään, niin tylsältä kuin se kuulostikin.
Hypatialla oli nälkä, mutta se oli taas vaihteeksi niin keskittynyt pelkäämään ja varomaan, ettei ollut yksinkertaisesti kyennyt lähtemään luolastaan. Se oli - pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen - ollut jopa niin epätoivoinen ja turhautunut, että oli antanut itselleen luvan itkeä: kyyneliä ei kuitenkaan ollut tullut kovasta yrityksestä huolimatta, ja jäljelle jäi vain äärimasentunut olo. Hypatia ei olisi halunnut pelätä, mutta tunteet olivat tällä hetkellä järjen yläpuolella ja niin se siis pelkäsi.
Hypatian poikkeuksellisen matalaan mielialaan oli syynä niinkin yksinkertainen olio, kuin Brella, jonka se oli aamulla tavannut. Niin viaton ja ystävällinen olento kuin se oli ollutkin, oli Hypatia ollut tapaamisen jälkeen vieläkin herkemmässä tilassa, ehkä juuri Brellan hyvyyden ansiosta, joka muistutti sitä sen omasta kurjasta tilanteesta.
Nyt Hypatian sisuksia kuitenkin korvensi levottomuus, joka eväsi siltä kyvyn pysyä paikallaan. Hypatia oli tavalliseen tapaansa nukkunut päivän valoisimman ajan yli, oli sen uni ollut katkonaista ja huonolaatuista, juuri sellaista josta herättyään oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan mennessään. Ja nyt se oli hereillä. Tuskallisen hereillä. Pesäluolan ulkopuolella, kylmässä ja Hypatian hylkäämässä maailmassa alkoi hämärtää nopeasti. Aurinko värjäsi lännessä puiden latvat ja kaiken muunkin oranssiksi ja Hypatia tunsi kaiken omatekoisen itsesäälinsä läpikin hurjaa ihailua luonnon kauneutta kohtaan. Siitä Hypatia oli saanut nauttia jo pitkän aikaa, ja oppinut arvostamaan sitä uskoakseen kokonaan uudelle tavalla, vaikkei tietenkään voinut olla aivan varma. Se oli luonut liiton itsensä ja luonnon välille: luonto varoitti sitä uhkatekijöistä - kotkista ja kaikesta muustakin. Se myös antoi vinkkejä, kuten nyt. Pieni kivivyöry tuli ylempää vuorelta. Siinä ei itsessään ollut mitään kummallista: pieniä ja suurempiakin kivinoroja rapisteli alas vuorenrinnettä vähän väliä. Nyt ylhäältä kuului kuitenkin kivien ropinan lävitse hurjaa haromista, askelia.
Tarkalleen ottaen sorkkien kopinaa, Hypatia hymyili väkinäisesti itsekseen. Se hilautui vaivalloisesti, jäykkänä ylös luolansa perältä. Sykkyrällä makaaminen oli tietysti dramaattisen näköistä, mutta sen haittavaikutuksiin lukeutui tuskallinen jäykkyys ja pakollinen venyttely.
Kun Hypatia koki olevansa suurinpiirtein liikuntakykyinen, se joutui laittamaan lihaksensa heti koville noustessaan kurkistamaan luolan yläpuolelle. Palkinto oli kuitenkin nopeasti kuitattu: yksinäinen vuohihan se siinä patsasteli, vain sadan metrin päässä luolasta. Valkoinen, pörröinen karva oli epäilemättä hyvin kylmyydeltä suojaava, mutta sekään ei ilmeisesti riittänyt suojaamaan elikkoa yön kylmyydeltä.
Hypatia hymyili tuskaisesti hivuttautuessaan kokonaan luolan yläpuolelle kasautuneen lumivallin suojiin ja vaanimaan vuohta, joka liikuskeli kaikessa rauhassa mutta valppaana, ruohoa sieltä sun täältä sorkkineen kaapien. Vaikka vuohi näyttikin kömpelöltä ja huteralta olennolta, Hypatia oli saanut oppia kantapään kautta että se pääsisi silti uskomattoman nopeasti pakoon jos se saisi vihiä saalistajan läsnäolosta. Ja mikäpä Hypatian oli tässä vuohen lähestymistä odotellessa: ei sillä ollut kiirettä yhtään minnekään, niin tylsältä kuin se kuulostikin.