|
|
Post by raccoon on Apr 4, 2011 20:23:14 GMT 7
// Sasa Gadoineen, muut kellotornissa hirttämisen uhalla. Ja otsikko on yksi pätkä tästä aivan ihastuttavasta biisistä. // Aamu oli jo pitkällä, kun Hypatia heräsi siihen, että vesipisaroita roiskahteli sen otsalle. Se ei herännyt suinkaan omaan itkuunsa eikä myöskään hikisenä, mikä oli jo melkoinen saavutus. Hiljaa mielessään se oli kuitenkin säikähtänyt, vaikkei muistanutkaan tarkalleen millaista unta oli nähnyt. Sitten Hypatia tajusi ihmetellä, miksi sen ympärillä oli lunta ja yläpuolella kyseenalaista suojaa antamassa vihreä havukatos. Hetken aikaa se joutui muistelemaan, mitä olikaan tehnyt eilen, mutta sitten muisti alkoi palautua. Se oli nukkunut jonkin aikaa illalla, kunnes se oli herännyt nälkäänsä ja itkuunsa ja päättänyt itkuisena lähteä tarkastamaan kala-apajia kallion alapuolella levittäytyvästä järvestä. Alas monien mutkien kautta päästyään se oli kuitenkin joutunut toteamaan turhankin käytännönläheisesti, että järven jäät eivät olleet vielä sulaneet kokonaan, vaan olivat harmillisen pettävät. Kalaa ei myöskään ollut tullut. Reissu oli siis ollut kaikin puolin turha ja Hypatia olikin vahvasti sitä mieltä, että sillä olisi ollut oikeus olla nyrpeä, kiukkuinen ja jopa masentunut. Jostain syystä se ei kuitenkaan ollut kovinkaan pottuuntunut ja noustessaan kankeasti ylös sulkien lomaan jäätyneen veden risahdellessa, Hypatia piti ääntä ainoastaan huvittavana. "Oikea jääpeikko. Onpa hauskaa", naaras mutisi itsekseen sarkastisena mutta silti hymyillen ja lähti tallustelemaan ritisten ja ratisten eteenpäin. Kuusen alle jäi sen yön aikana maahan asti sulattama kostea kohta. Kävellessään venytellen ympäriinsä hangella Hypatia tajusi hitaasti, kuinka tyhmä se oli ollut. Se olisi voinut aivan hyvin kuolla yön aikana hypotermiaan. Nytkin sitä paleli niin kovin, että sitä pelotti. Vilunväristykset olivat ennemminkin kouristuksia, eikä Hypatia tuntenut kunnolla oikein mitään osaa itsestään, mutta se oli silti päättänyt jäädä henkiin, tavalla tai toisella. |
|
|
|
Post by Sasa on Apr 6, 2011 0:34:47 GMT 7
Hiekanruskea griippi liisi kömpelösti siipiensä varassa. Alla oleva järvi oli vielä jäässä, mutta Gado ei luottanut jäähän, laskeutuminen voisi tarkoittaa hukkumista, vaikka järven tasainen valkoisuus houkuttelikin laskeutumaan helposti. Äkkiä koiras havaitsi liikettä vihreillä silmillään. Toinen griippi, pääosin valkoinen, hortoili puiden suojassa. Gado murahti. Olisi varmaan sittenkin laskeuduttava puiden sekaan. Griipin mieleen putkahti huvittava ajatus, hän hyvin suurella todennäköisyydellä kaataisi muutaman puun, ennen kuin olisi maassa. Koiras käänsi siipiään hieman kasaan, ja päästi etujalat roikkumaan maata kohti, jotta ne jarruttaisivat hieman. Hän alkoi kaartaa alaspäin, niin että laskeutuisi toisen vierelle, kauemmas tietty, mutta hän ei halunnut hiippailla takaa kuin mikäkin vakooja.
Hän vihasi sitä. Hän ei ollut ollut paikalla, kun laskeutumistaitoa jaettiin. Gado ei ollut koskaan ollut hyvä lentämään, ja sitä huonompi laskeutumaan. Vielä kun pitäisi päästä maahan miljoonan tiellä nököttävän puun välistä pujotellen. Koiras tuhahti, veti siipensä tiukasti kylkiä vasten, ja ohjasi itsensä kuusten latvoja kohti. Kuin ihmeen kaupalla oksistossa oli aukko, tosin Gado ei silti selviytynyt siitä täysin puhtaasti. Yksi luminen oksa läimähti suoraan tämän niskaan, ja rojautti kaikki lumensa turkin sekaan. Koiras värähti kylmästä, ja ehti viimehetkellä avata siipiään hieman, ja osua maahan. Muutaman juoksuaskeleen otettuaan hän pysähtyi vihdoin. Gado laskosti siipensä, ja lähti vähin äänin loikkimaan toista griippiä kohti. Toinen näytti olevan kylmissään.
// Sori kesto, koulukiireitä on ollut, historian esitelmät... //
|
|
|
|
Post by raccoon on Apr 6, 2011 1:08:10 GMT 7
// Ei hätiä mitiä (: //
Hypatia kuuli oksan kahahduksen ja valpastui horteisesta olotilastaan huolimatta. Salamannopea vilkaus ylös ja laskeutumista selvästi suunnittelevan, lumisen griipin havaitseminen. Hypatia jähmettyi hetkeksi paikalleen, mutta tajusi sitten jokseenkin hämmentävän tosiasian, jolta vei aikaa tunkeutua kylmettyneeseen mieleen. Se tulee kohti. Hypatia lehahti siivet puolittain levitettynä pois laskeutujan, kookkaan hiekanvärisen kotkan tieltä. Tarkkaillessaan läheltä mutta silti turvallisen välimatkan päästä tökeröä laskeutumista (antaen kuitenkin asiaan kuuluvat rispektit sulavista juoksuaskelista) Hypatia sai aikaa tutkailla toista ja arvioida tämän vaarallisuutta. Kookas, kyllä. Vahva, kyllä. Vaarallinen, ehkä. Vihainen, ei todennäköisesti. Utelias, luultavasti. Miksipä muutenkaan uros - sillä uros se oli - olisi laskeutunut Hypatian luokse? Uroksen lähestyessä Hypatia tiedosti paitsi sen koon, myös lihasmassan, jota se ei ollut kunnolla pystynyt arvioimaan toisen ollessa ilmassa. Hypatia teki hiljaisen sopimuksen itsensä kanssa: jos uros muuttuisi aggressiiviseksi, Hypatia lähtisi pakoon paikalta lentäen ja nopeasti sittenkin, huolimatta tärinästään jota vuorien kylmempi ilmasto tuskin ainakaan auttaisi.
"P-pä-ivää", Hypatia tervehti ja pisti kitkeränä merkille äänensä värinän. Toivottavasti uros ei tulkitsisi sitä pelokkuudeksi. "Olet todennäköisesti jo itsekin päättänyt pysyä kaukana järvestä, mutta varoitan nyt kuitenkin. Vesi on vielä hieman vilpoista, mikäli sattuisit suunnittelemaan uintiretkeä", Hypatia letkautti ja hymyili vaisusti nikottelujensa ja tankkauksiensa välissä. Etenkin r-kirjaimet olivat hankalia ja sorahtelivat oudosti. Ässät sitä vastoin tulivat ulos tärisevänä suhinana. Hypatia katseli kaihoisana vieraan paksua, joskin lumista karva- ja sulkapeitettä. Miten mukavaa tuohon olisikaan painautua ja antaa uroksen lämmittää itseään... Hypatia puraisi kieltään itsekseen. Tiedä miksi lähentelijäksi uros vielä sitä luulisi! Hyihyi.
|
|
|
|
Post by Sasa on Apr 6, 2011 1:33:53 GMT 7
Lähempää Gado vasta keskittyi toisen, naaraan ulkonäköön. Hän oli suurimmilta osin valkoinen, vatsan alunen, rinnukset ja siivistä osa olivat kullankeltaista sävyä. Naaras oli pienikokoinen, Gadon rinnalla hän näytti vieläkin pienemmältä. Gado ei myöskään voinut olla huomaamatta hienoista tärinää ja kankeutta toisessa. Hänellä oli kylmä, sen huomasi puheestakin. Mutta pelkäsikö toinen? Sitä Gado ei jaksanut alkaa arvailla, se ei kuitenkaan ollut hänen ongelmansa.
”Päivää”, Gado murahti yksitoikkoisesti ja ehkä liiankin kylmästi. Hän kuunteli vaitonaisena toisen puhetta.
”Tiedän.” Hän jatkoi samalla äänen sävyllään kuin ennenkin, jatkaen ajatuksissaan lausetta, *, siksi juuri rymistinkin tänne metsikköön…*. Gado arvioi hetken toista, ja huomasi tämän katsovan koirasta jotenkin kaihoisan näköisenä. Gado ei tiennyt mikä hänessä muka oli niin kiinnostavaa, kovia kokeneen näköinen hän ehkä oli, omasta mielestään ei mitään muuta katseltavaa. Mieluummin hän välttäisi kaikki katseet, kuitenkin. Griippi ei kuitenkaan välittänyt, vaan ravisti harteitaan, saadakseen lumet niskastaan. Jollain tasolla hän piti talvista, mutta syksy oli parasta aikaa. Silloin oli pimeää. Ei aurinkoa häikäisemässä, ja hämärä suojasi kaikkea.
Gado keskittyi taas naaraaseen. Lopulta hänen oli pakko kysyä.
”Oletko itse käynyt uintiretkellä, kun näytät olevan noin kylmissäsi?” Hän sanoi, pakottaen ilmeensä peruslukemille. Ei olisi järin kohteliasta hymyillä siinä tilanteessa.
|
|
|
|
Post by raccoon on Apr 7, 2011 1:21:10 GMT 7
Hypatia ei voinut kuin katsella - jälleen harmillisen kaihoisana - kun vieras pudisteli hartioitaan lumesta. Voisipa se pudistella samalla tavalla harteiltaan jään (joka alkoi muuten paikoin muuntautua vedeksi, joka ei tosin ollut kovinkaan paljon miellyttävämpää kuin jää) ja vaikka samalla hinnalla kaikki ongelmansa, joista se ei tuntunut olevan itsekään tarpeeksi tietoinen.
Hypatia yritti jälleen keskittää harhailevan mielensä tilanteeseen ja joutui realistisuuden nimissä toteamaan, että vaikka uros oli sen horteisissa silmissä vaikuttanut alkuun kovinkin miellyttävältä, oli todellisuus jonkin verran karumpi. Koko uroksen olemuksesta huokui tietty jäätävyys, vaikkei Hypatia ollutkaan aivan varma, oliko se teeskenneltyä välinpitämättömyyttä vai aitoa julmuutta. Se kuitenkin toivoi ensimmäisen vaihtoehdon olevan lähempänä totuutta.
Nyt uros kysyi jotain. Yritti ilmeisesti pitää suunseutunsa kohteliaan eleettömänä. Mitä se olikaan? Jotain uintiretkestä... Ah, tosiaan!
"Sinulla on harvinaisen loistava huomiokyky", Hypatia hymyili ja katsahti ylös ja värähti, kun liike päästi jäätävän vesinoron valumaan karvapeitteen ohitse niskan herkälle alueelle. "Mutta patahan tässä taitaa kattilaa soimata." Hypatia katsoi taas urokseen. Oliko toinen loukkaantunut? Ei kai. Naaras pisti mielensä perukoille muistiin sen tosiasian, että sen olisi opeteltava hieman välinpitämättömämmäksi muita kohtaan ja lopetettava eleiden ja ilmeiden hienoinen ylitulkitseminen. Ja harjoitettava arviointikykyään. Ja... No, antaa olla.
"Mikä on nimesi?" Hypatia kysyi ja epäröi silmänräpäyksen ajan ennen kuin jatkoi. "Entä mistä laumasta olet?"
|
|
|
|
Post by Sasa on Apr 10, 2011 14:56:13 GMT 7
Korkealta oksistosta yksi oksa vapautui taas lumen painavasta taakasta. Suuri lumenkappale pöllähti Gadon viereen. Koiras kääntyi katsomaan sitä ja oli onnellinen siitä, ettei saanut sitä päähänsä. Hän katsahti ylöspäin ja näki yhden kuusenoksan heiluvan aavistuksen. Silmiään siristäen hän laski taas katseensa toiseen griippiin, kuunnellessaan tämän vastausta.
”Kiitos vain”, Gado sanoi, ja virnisti hieman, pannen merkille naaraan värähdyksen, vaikkei tajunnutkaan mistä se johtui.
Vasta naaraan kysyessä Gadon nimeä, hän tajusi ettei todellakaan tiennyt toisen nimeä. Esittely tuppasi koiraalta lähes aina unohtumaan, ainakin niin pitkäksi aikaa, kun toista ei tarvinnut kutsua.
”Gado, entä sinun?” hän vastasi, ja kysyi perään. Naaraan seuraava kysymys sai kuitenkin Gadon aivot lyömään hetkeksi tyhjää. Hän ei tiennyt mitään muuta tästä uudesta paikasta, että täällä oli muita aarnikotkia ja… …Hulluja karhuja? Ei muuta. Laumat eivät olleet ihme, mutta jos toinen olisi sattunut olemaan toisesta laumasta, tosin ei Gadokaan tiennyt missä laumassa oli. Hän ei tiennyt niiden nimiä, mutta ei jaksanut alkaa valehtelemaankaan. Ei naaraasta voisi olla haitaksi, vaikka tämä tietäisikin Gadon taustan, hän ei ollut syntynyt saarelle.
”En mistään, vielä. Olen tullut muualta”, hän sanoi, ja tajusi että toinen voisi tietää laumoista, ja tiedoista olisi hyötyä. Gado ei oikein tiennyt, pitäisikö kysyä, vai odottaa jos toinen alkaisi kertomaan laumoista. Hän kuitenkin päätyi odottelemaan, tässä kun ei mikään kiire mihinkään ollut.
|
|
|
|
Post by raccoon on Apr 11, 2011 23:06:57 GMT 7
Hypatia huokaisi ja puisteli itsekseen päätään Gadon kertoessa olevansa juuri päätynyt saarelle. Naaras olisi niin mielellään ollut avuksi mukavan oloiselle urokselle, mutta ottaen huomioon sen oman tilanteen, menisi juttu epäilemättä hankalaksi. Entä olivatko Gadon kaltaiset, muualta tulleet kotkat kovinkin tavallisia näillä main? Ja ennen kaikkea: miten niihin suhtauduttiin? Hetken verran Hypatia oli ollut jopa rentoutunut ja pystynyt unohtamaan ainakin suurimman osan huolistaan uroksen seurassa, mutta nyt ne palasivat yhtenä ryöppynä ja tuttu stressi iski kyntensä Hypatiaan. Toisaalta siitä se sai myös voimaa; voimaa avata suunsa ja sanoa niin kuin asiat olivat.
”Minä olen Rein”, Hypatia ilmoitti aluksi nimensä ja ihmetteli itsekseen, miten luontevasti se onnistuikin tuomaan oletettavasti valheellisen identiteettinsä julki. ”Pelkään kuitenkin pahoin, ettei minusta ole sinulle kovinkaan paljon apua -”, Hypatia kallisti hetkeksi päätään arvuutellessaan, kuinka paljon se voisi kertoa Gadolle ”- minun tilanteessani.” Naaras loi ohimennen tiukan katseen Gadoon: älä kysele tai muuten...
”Voin silti kertoa sen verran kuin tiedän, mutta kävellään siinä samalla. Minä jäädyn muuten ennen kuin ehdin valaista maailmankuvaasi”, Hypatia hymähti ja lähti taakseen vilkuilematta kävelemään eteenpäin kohti harvaa kuusimetsää, johon aurinko loi valjua, pilvien läpi siivilöityvää valoaan. Edempänä kohosi Kiljuvan kotkan kallio, joka olisi Hypatian lopullinen päämäärä. Sitä tosin oli hankala arvata naaraan kiertäessä länteen: siellä kulki pari kinttupolkua, jotka olivat kulkijalle huomattavasti suosiollisemmat kuin itärinteen lähes pystysuora seinämä.
”Hyvä on”, Hypatia lopulta pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen totesi ja vilkaisi ensimmäistä kertaa taakseen ja tajusi odottaneensa itsevarmasti Gadon seuraavan kiltisti perässä. ”Täällä on kaksi laumaa: Gerbéros ja Theóder. En ole ihan varma itsekään, mikä niiden kiistakapulana on, mutta olettaisin sen olevan joku suhteellisen merkittävä juttu, koska saarella on päällä jonkinlainen sotatila. Siitä tosin on turha kysellä minulta enempää. Kiljuvan kotkan kallio, jonka voit havaita kohoavan oikealla, on tällä hetkellä gerbéroslaisten hallussa. Theóderlaiset majailevat käsittääkseni jossain etelämmässä ja kokoavat voimiaan”, Hypatia lopetti tiedonantonsa ja käänsi päänsä puolittain taakse tarkkaillakseen Gadon reaktiota. Se oli kertonut ehkä enemmänkin kuin oli turvallista sille itselleen, mutta sille ei voinut mitään. Se halusi olla kerrankin rehellinen.
|
|
|
|
Post by Sasa on Apr 21, 2011 16:24:16 GMT 7
// Luojankiitos alkaa pääsiäsloma :D //
Gadon vastaus ei näyttänyt järin ihastuttavan naarasta, mutta koiras ei siitä välittänyt. Gado oli vain kertonut totuuden, sillä asiasta oli hankala valehdella tällaisissa tilanteissa, hyvällä tuurilla vastapuoli kyselisi jotain itsestään selvää, jota ei kuitenkaan tietäisi. Ja griipin omasta mielestä valehtelu sopi vain sellaisiin tilanteisiin, mistä siitä olisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Gado siristi jo valmiiksi viiruja silmiään, toisen esittäytyessä. Reiniksi esittäytynyt jatkoi, ja Gadon katse osui tämän tuimaan vilkaisuun. Hän tajusi mitä Rein tarkoitti, ja päätti, ettei kiusaisi tätä henkilökohtaisilla kysymyksillä, toistaiseksi ainakaan. Gado haluaisi tietää vain lisää tästä paikasta ja sen saloista. Gado pysyi hiljaa ja asteli naaraan perään. Griippi kulki rauhallisesti, vain pieni liike rikkoi kokonaisuuden. Hän ontui yhä hieman eturaajaansa.
Hän saavutti toisen, ja hypähti tämän vierelle. Rein alkoi kertoa. Välittömästi, kun hän mainitsi Theóderin, jokin liikahti Gadon sisällä. Hän tunsi kuuluvansa siihen laumaan, vaikkei tiennytkään siitä mitään muuta kuin nimen. Gado tunsi itsensä äkkiä paljon varmemmaksi, kun tiesi kuuluvansa johonkin. Hän vilkaisi oikealle. Puiden välistä kohosi tosiaan suuri kallio. Gado omaksui sen tärkeäksi paikaksi, ei Rein olisi muuten kertonut siitä ensimmäisten asioiden joukossa.
”Kiitos…”, Gado empi hetken, mutta kysyi silti itseään arvuuttavan kysymyksen, ”Kummasta laumasta olet?”. Jollain ilveellä hän toivoi, että toinen ei olisi ainakaan Gerbéroksesta. Gado ei halunnut alkaa taas tappelemaan jonkun kanssa ja Rein voisi tietää lisääkin. Ja jos saarella kerran oli sotatila, se tarkoittaisi kuitenkin, että Gadon pitäisi varmaankin silputa naaras, eikä sekään tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Gado ravisti päätään, jättäen asian sikseen. Pitäisi vain odottaa, ja katsoa miten kävisi.
|
|
|
|
Post by raccoon on Apr 21, 2011 18:42:47 GMT 7
// Hahah, sitä samaa! Mutta ilmoitanpa nyt tässäkin, että lähden nyt tässä viiden aikoja kohti Nummi-Pusulaa leirille, että en suinkaan ole kuollut/kadonnut. //
Gado näytti ottavan asian hyvin ja jopa tyynesti vastaan, vaikka vaikeapa tuon ilmeitään säästelevän uroksen tunnetiloja oli lähteä arvailemaan. Vaikka mikäs siinä, uroksen rauhallisuus tuntui tarttuvan Hypatiaankin ja se tunsi pitkästä aikaa olonsa edes suurinpiirtein varmaksi. Uroksen seuraavaksi esittämä kysymys riitti kuitenkin palauttamaan Hypatian maanpinnalle vaaleanpunaisista pilvilinnoistaan. Hypatia ei kuitenkaan ehtinyt vastata, ennen kuin jokin liikahti sen muistoissa. Déjà vu, entiselämys. Ja kuin kirjahyllyn taso olisi romahtanut räminällä alas, tulvahti sekalainen kasa muistoja Hypatian mieleen. Tulivuoren, Ruinan lähistöllä vietetty kesäpäivä, vieras naaras kiinni Hypatian kurkussa, uros, jota Hypatia rakasti... rakastaa? Lyhyitä, pieniä välähdyksiä sieltä täältä kuin lapsuuden ja monien vuosien takaisia muistoja sieltä täältä. Mutta silti Hypatia muisti. Theóder. Voi hyvä Jumala.
"Minä... minä... olen tällä hetkellä laumaton", Hypatia kuuli suunsa sanovan jossain kaukana, juuri nyt sen mieli vaelteli kaukana toisaalla. Theóder. "Mutta minulla taitaa olla aavistus", suunsa jatkoi omiensa sepustamista ennen kuin Hypatia sai itsensä hereille ja hymy valaisi sen kasvot ja innokkaasti kiiltelevät silmät ilmoittivat riemusta ensimmäiselle eteen sattuneelle.
"On minulla kotikin. Theódor. Niinpä niin", Hypatia hymyili, eikä jaksanut edes välittää siitä, että Gado luultavasti epäilisi sen kodin löytyvän ennemminkin pöpilästä.
|
|
|
|
Post by Sasa on Apr 24, 2011 16:00:09 GMT 7
// Shelvä shelvä, hauskaa leiriä :D //
Vastausta odotellessaan Gado tarkasteli Reiniä. Tämä kuitenkin näytti äkkiä siltä, että olisi jossain muualla. Gado pysähtyi. Ei kai hän nyt joutuisi tekemään jotain kajahtaneelle griipille? Koiras seurasi toisen reaktioita. Kun toinen vihdoin puhui, Gado ei yllättynyt vastauksesta, mutta oli hieman kiitollinenkin. Hän ei tahtonut alkaa riitelemään toisen kanssa, koska tämä sentään tiesi jotain paikan asioista. Seuraavasta lausahduksesta Gado kuitenkin sai taas pohdittavaa. Mikä ihmeen aavistus? Tällaisissa tilanteissa sai kyllä aavistella, kun toinen horisee päättömiä. Koiras tuijotti toista yhä kummaksuvan näköisenä, kunnes Rein vaikutti palanneen takaisin todellisuuteen.
”Selvä…”, Gado yritti pitää äänensä normaalina, mutta siihen tuli väkisinkin kummallinen sävy. Toinen oli siis laumaton Theóderlainen? Se ei kuulostanut järkevältä. Jos Rein ei kerran omassa tilanteessaan… Gado alkoi pohtia mikä naaralle oikein oli. Jos hän kerran joutui aavistelemaan omaa laumaansa, eli ei tiennyt sitä, eikä tiennyt paljoakaan sodasta tai muusta, vaikka oli todennäköisesti ollut saarella kauan, koko elämänsä? Eihän Gado edes tiennyt oliko paikka saari mutta oletti niin.
Oliko Rein sitten ollut kauan jossain poissa? Gado muisti, miten itse oli joutunut tänne. Myrskyn lennättämänä. Tuskin saarelta, tai mikä sitten olikaan, pääsisi pois omilla siivillään lentäen. Miksi hän edes pohti tällaista? Griipin viereen mätkähti taas kuustenoksilta pudonnut lumipaakku. Gado säpsähti ja pudisti päätään. Mikä ihmeen lumimagneetti hänkin oli? Saisi yhden vielä päähänsä, menettäisi muistinsa ja luulisi olevansa peura. Hyppelisi niityillä ja mutustaisi ruohoa. Ja juoksisi pakoon kaikkea mahdollista. Gado virnisti itsekseen. Naaras tuntui levittävän jotain tautia, mikä sai kaikki lähellä olijatkin sekaisin. Muistin menetys… Muistin menetys? Jos se on Reinin oma tilanteensa? Gado siristi silmiään, ja päätti jättää kysymättä asiasta, toistaiseksi.
|
|
|
|
Post by raccoon on May 16, 2011 17:37:55 GMT 7
Hypatiaa melkein nauratti, kun se näki Gadon ilmeen. Hölmistynyt, epäuskoinen, epäilevä ja lopuksi... oivaltava? Ei, uros vain luuli oivaltaneensa jotain. Vaikka tämä Gado-tyyppi vaikuttikin mukavalta, oli Hypatia melko varma siitä seikasta, ettei uroksen älykkyysosamäärä riittäisi ratkaisemaan arvoitusta, johon Hypatia ei tahtonut itsekään päästä käsiksi. No, oli miten oli, juttu alkoi pikkuhiljaa ratketa Hypatian vaivatessa sillä aivonystyröitään. Muistinmenetys, niin sen oli oltava. Voi, mikä kivi vierähtikään Hypatian sydämeltä, sillä sen oli myönnettävä, että sen päätelmä vaikutti mitä loogisimmalta ja järkeenkäyvimmältä. Se ei siis ollut tappanut ketään, ei ainakaan ilman syytä. Iso naaras... Kukakohan se oli mahtanut olla? Ja Tripylon... Niin, se oli ollut uroksen nimi, sen uroksen jota Hypatia oli rakastanut. Muistinmenetys tuntui yhtäkkiä melkein helpotukselta. Ehkä se olikin ollut pohjimmiltaan Hypatian mielen oma manööveri, jonka tarkoituksena oli säästä Hypatia ja ennen kaikkea Hypatian mielenterveys menetyksen tuskalta? Nyt Hypatia tiesi vain, että se oli rakastanut Tripylonia, mutta ei edes muistanut koko griipistä mitään erikoista. Sen muistot olivat kuin aloittelevan taiteilijan suurpiirteisiä luonnosviivoja siellä täällä, joiden ympärille hahmottuisi toivon mukaan pikkuhiljaa yksityiskohtia.
Mutta entä Theóder? Hypatian silmien eteen piirtyi yksi kirkkaampi osa mielensä sotkuisesta kuvasta. Harmahtava, kookas uros ja hento, kaunis ja niin ikään elämänsä ehtoopuolelle kääntyvä naaras, jotka loivat rakastavia silmäyksiä toisiinsa ja... tyttäreensä. Siinä olivat Hypatian isä ja äiti, niin juuri! Hypatia ei kuitenkaan kyennyt muistamaan, oliko kaksikko vielä elossa vai jo kuollut. Ehkä he olivat kohdanneet loppunsa Hypatian poissaolon aikana? Voi, kuinka surullisiksi he olivatkaan mahtaneet tulla! Olikohan Hypatialla edes sisaruksia tuskaa lievittämässä? Vai... Ei, sitä mahdollisuutta Hypatia ei halunnut edes ajatella. Entä jos Theóderissa oli tapahtunut jotain, minkä ansiosta Hypatia oli häädetty? Hänen mieltään poltteli halu nähdä taas pitkästä aikaa etelän kesä ja ne laumalaiset, jotka juuri nyt olivat heikkoja välähdyksiä ja muistinriekaleita siellä täällä. Hypatia oli kuitenkin pohjimmiltaan järjestykseen pyrkivä griippi, eikä halunnut elää epätietoisuudessa. Ihanteellisin tilanne olisi, jos hänellä olisi kaikki langat käsissään, niin omansa kuin muidenkin. Ehkä juuri tämä piirre oli aiheuttanut Hypatialle niin paljon tuskaa sen eläessä erakon yksinäistä elämää? Eikö juuri epätietoisuus ollutkin ollut raastavinta ja piinaavinta koko aikana?
Sitten Hypatia muisti taas Gadon ja tajusi katsoa toveriaan. Hänen mielensä perukoilla kyti tilaisuus, mainio mahdollisuus.
”Mutta entä sinä? Olet laumaton, etkö vain?” Hypatia kysyi yrittäen pitää intonsa piilossa, ja onnistui siinä. Vain silmien kiillosta ja aivan uudella tavalla arvioivasta olemuksesta saattoi saada edes pienen vihjeen Hypatian ideasta, josta Hypatia oli niin kovin innostunut.
// Mitä tästä opimmekaan? Älä ala kirjoittamaan rooleja OpenOfficella, et saa niitä pysymään sen näköisinä, että edes jotakuinkin mielenterveydellisesti tasapainoinen ihmisolento on ne kirjoittanut. //
|
|
|
|
Post by Sasa on May 20, 2011 17:42:14 GMT 7
Gado uppoutui rauhallisesti ajatuksiinsa, ja alkoi koota paloja yhteen. Reinin horinat, käytös sun muu… Muistin temppuilu tuntui järkeenkäyvimmältä, se saisi olla syynä, kunnes jotain muuta kävisi ilmi, tai Gado ahdistaisi toisen nurkkaan kyselemällä asiasta. Koiras alkoi taas tarkkailla ympäristöään, ja naarasta. Rein näytti yhtä poissaolevan kahjolta kuin ennenkin, kunnes kysyi:
”Mutta entä sinä? Olet laumaton, etkö vain?” Muutaman olemattoman hetken Gado muisteli aikaisempaa vastaustaan, ja Reinin kertomaa. Koiras oli kertonut olevansa ei mistään, vielä. Siihen tulisi nyt vain korjaus.
”En enää. Olen Theóderista.” Gado sanoi itsevarmasti. Hän tulisi taistelemaan sen alaisena, niin kauan, kunnes kuolo korjaisi, toivottavasti ainakin. Tietty, ainahan kaikki voisi muuttua. Reinin ilme oli muuttunut, se oli paljon järkevämpi. Gado ei sen enempää jäänyt punnitsemaan toisen ilmeitä. Tämä koko tapaaminen oli koiraasta kummallinen, toisaalta ihan hyödyllinenkin. Hän kuitenkin tiesi, että nyt pitäisi varmaankin hakea jostain Theóderin johtaja ja näyttäytyä hänelle. Äkkiä Gadon tehtävälista tuntui vyöryvän tämän päälle kuin hyökyaalto. Jos hän jatkaisi soturina täälläkin, haarniska olisi hankittava. Pesänkään etsiminen ei olisi pahitteeksi, jos hän kerran jäisi tänne. Jokin Gadon sisällä loksahti taas paikoilleen. Tämä paikka olisi nyt hänen uusi kotinsa.
Toivuttuaan ahaa-elämyksestään, Gado alkoi järjestää ajatuksiaan, pää oli kuin kirjoituspöytä täynnä sekaisia paperipinoja. Myöhemmin pohdittavien kasa oli taas kertynyt varsin suureksi, tehtävätkään eivät yltäneet sen korkeudelle. Gado tarvitsisi taas kipeästi omaa aikaansa, nyt hän tosin halusi vain tietää lisää kaikesta mahdollisesta, Reinin tilannekin kalvoi koirasta.
// x) Ajattele muuten: Kalvoi koirasta. Jotenkin... hullu "Kalvoi koirasta viimeisetkin karvat" :''''D //
|
|
|
|
Post by raccoon on May 21, 2011 15:55:53 GMT 7
// Wapua, aika puistattavaa... :D Kohta nää löytää tietty jonkin koiran raadon jostain pusikosta ja... joo, ei siitä sen enempää. Ulkodatailun aiheuttamia aivoblokkeja pyydän anteeksi jos/KUN niitä ilmenee. //
Hypatia melkein (mutta vain melkein) säpsähti Gadon päättäväistä, melkein hyökkäävältä kuulostavaa vastausta. Uskallappas väittää jotain muuta niin... No, eipä Hypatian ollut onneksi sellaiseen tarvettakaan.
"No tervetuloa laumaan sitten vaan", Hypatia hymähti ja hymyili itsekseen. "Minä olen tainnut olla sieltä pois aika pitkän aikaa, mutta milloinkas nyt olisi liian myöhäistä!" Nyt naarasta jo nauratti, kunnes se vakavoitui nopeasti seuraavan kysymyksen ääreen. "Et matkaseuraksi lähtisi?" Hullun, todennäköisesti muistinsa menettäneen griipin matkaseuraksi, jota ei välttämättä otettaisi vastaan kovinkaan iloisesti. Hypatia melkein toivoi heti kysymyksensä esitettyään, että Gado kieltäityisi. Molemmat säästyisivät häpeältä, jonka mahdollinen lähestyminen vain korostui Hypatian mielessä. Mutta ei, olisihan naaraasta Gadolle hyötyäkin! Entisenä theóderlaisena (tai ainakin oletettuna sellaisena) johtaja luultavasti tunnistaisi hänet. Millaisena laumalaisena, siitä ei Hypatialla ollut aavistustakaan. Luultavasti hänen suosituksellaan olisi kuitenkin jonkin moista painoarvoa, mikäli Gado todella haluaisi laumaan.
Hypatia tuli ajatelleeksi, kuinka paljon helpompaa olisi, jos hän vain kertoisi Gadolle suoraan tilanteestaan. Mutta ei, se olisi liian noloa. Sisimmässään Hypatia todella häpesi olotilaansa: hän oli nipinnapin muistanut oman nimensä herätessään ensimmäisen kerran tällinsä jälkeen. Ja nyt hän käytti vielä tietoisesti itsestään väärää nimeä! Voi, miten noloa se kaikki olikaan. Gado nauraisi hänet männikköön jos saisi tietää!
Pieni ääni Hypatian takaraivossa kuitenkin varoitteli, että mikäli Gado päätyisi hyväksymään sen tyhmän tarjouksen, olisi matkanteko mahdotonta pidemmän päälle, mikäli Hypatia ei olisi edes suurinpiirtein rehellinen itsestään.
|
|
|
|
Post by Sasa on May 28, 2011 1:07:17 GMT 7
”Kiitos”, Gado mumisi, hän ei vaivautunut miettimään, kuulisiko Rein vai ei. Kuin taika iskusta, Gadon mieliala tuntui loikkaavan syöksykiitoon. Griippi mietiskeli syytä. Arvelut kääntyivät alkavan päivän säähän, aurinkoon, joka loisti taivaalla. Gadon suupielillä käväisi kummallinen hymy. Moni rakasti aurinkoisia päiviä, hän taas piti pilvisistä, pimeistä päivistä. Jossain mieltä valtaavan synkkyyden keskellä loimusi kuitenkin jokin iloisempi tunne. Gado oli nyt viimein koti, jonka salat oli selvitettävä. Tajuttuaan taas toisen odottavan vastausta, Gado veti itsensä pois ajatuksistaan.
”Riippuu vähän siitä, mihin olet menossa ja millä aikataululla?” Gado murahti yksitoikkoisesti. Koiraan tila oli naksahtanut taas muutaman välin kylmempään. Hänen mietti taas, miten saisi selville, oliko Rein menettänyt muistinsa. Oliko jotain järkevää tapaa esittää asiaa? Ei. Ei Gado alkaisi sellaista pohtia vain jonkun hyväntuulen takia. Suora kysymys olisi kaikkein paras. Koiras keskittyi Reiniin.
”Rein, tiedätkö kuka olet?” hän kysyi. Gado tiesi, ettei kysymys kuulostanut ystävälliseltä, ei edes tiedonhaluiselta, korkeintaan vain välinpitämättömältä.
Jonkin aikaa sitten loukkaantunut jalka alkoi puutua. Gado tunsi kihelmöinnin, ja sen kuinka vaisto käski liikkua. Koiras kuitenkin pysyi paikoillaan, täysin paikoillaan.
|
|
|
|
Post by raccoon on May 28, 2011 16:41:35 GMT 7
Hypatia huomasi Gadon taas muuttuvan ärsyttävän, jopa hermostuttavan kylmäksi. Olisi ollut helpompaa, jos olisi tietänyt, mitä toisen mielessä liikkui, mutta ilmeisesti se olisi uroksen mielestä ollut liiankin helppoa! Kysymys aikataulusta ja määränpäästä riitti kuitenkin hämmentämään Hypatiaa sen verran, ettei se ehtinyt pahemmin vihoitella. Naaras oli juuri avaamassa suutaan, kun uros esittikin yllättäen seuraavan kysymyksen, joka saattoi Hypatian lopullisesti pois raiteiltaan. Niin, tiesikö se kuka se oli? Tiesikö jopa tuo uros paremmin kuin Hypatia itse? Hypatia otti melkein huomaamattaan hermostuneen askeleen taaksepäin ja sen kasvoilta saattoi poimia täydellisen avuttomuuden ja hädän.
"Ei, en minä tiedä", se huokaisi ja huomasi katseensa sumenevan sitä mukaa kun silmien kiilto lisääntyi. Niinpä niin, Hypatiaa itketti. Se käänsi katseensa ylös, kuusien latvoihin ja yritti keskittyä niihin samalla kun puhui.
"Minä olen uskoakseni... tavallaan menettänyt muistini", se kertoi ja naurahti katkerasti, tympääntyneenä. "En varmaankaan erehdy pahasti, jos sanon että se tapahtui kuukausi tai pari sitten. Vasta nyt se on alkanut hiljalleen palautua, mutta en minä silti oikein tiedä mitään." Hypatia katsoi Gadoon, vaikka tajusikin katseen olevan lähinnä epätoivoinen ja todennäköisesti se vain pelottaisi uroksen matkoihinsa.
"Minä kuitenkin tiedän, minne minä kuulun, vaikken tiedäkään miten minut otetaan Theóderissa vastaan. Aika murtuneena minä kuitenkin tänne tulin ja luulen, että minut pahoinpideltiin sitä ennen. Siipi -" Hypatia avasi vasemman siipensä ja nyökäytti sen suuntaan "- oli melko tohjona ja luultavasti muistinmenetys on jonkin päähän kohdistuneen iskun syytä." Hypatian teki jo mieli lopettaa kertomuksensa, mutta nyt se halusi vuodattaa kaiken tapahtuneen edes jollekulle, vaikka sitten tälle ventovieraalle urokselle.
"Minulla ei ole hajuakaan, onko tähän syyllistynyt joku laumalainen, kenties toisten laumalaisten suostumuksella, vai olenko ehkä joutunut laumojen väliin tappelussa." Hypatia piti taas taukoa.
"Nyt minä olen kuitenkin menossa ottamaan siitä selvää."
"Määränpääni on siis Theóderin maat ja sieltä johtajan etsiminen, mikäli minua ei kolkata sitä ennen. Mitä aikatauluun tulee... no, ei minulla ole mitään syytä tännekään jäädä märehtimään", Hypatia totesi ja mietti sitten vielä hetken ennen kuin lisäsi pienen loppukaneetin. "En minä tietenkään voi sinua pakottaa ja ymmärrän jos sanot nyt ei."
|
|
